*****
1940-luvun Katajanokkaa lapsen silmin
Katajanokan-muistoni alkavat ryssänkirkon pihan kulmauksen hiekkalaatikolta juuri ja juuri 1930-luvun puolelta. Kotiapulaisemme vei minut sinne tekemään hiekkakakkuja – ei missään muualla ollut niin kakuiksi sopivaa hienoa santaa.
Lapsuudenkotini oli Kruunuvuorenkatu 9, C-porras, siis aivan Linnankadun kulmassa. Talomme seinänaapurina oli merimieskoti Sailor’s home, jonka sisäänvedetyn ulko-oven yhteydessä oli kivipenkki, samantapainen kuin Jugend-salin edessä vieläkin. Se oli mitä mainioin leikkikeittiö, jossa astiat pysyivät suorassa, niin ettei kuravesi heti valunut pois. Toinen sopiva taso oli vankilan tiilimuurin alta ulkoneva kivilohkare. Pommitukset veivät Sailor’s homen, mutta säästivät vankilan muurin. Vasta nykyaika on särkenyt senkin mainion leikkipaikan.
Lähin naapurimme seuraavassa korttelissa oli Alangon talo, joka oli rakennettu jännittävästi kahteen tasoon niin, että Linnankadun puolen yläpihalta pääsi portaita alapihalle, joka oli jo lähellä silloisen Mastokadun kulmaa. 1944 ensimmäisessä pommituksessa kortteli vaurioitui niin pahasti, että vain toinen puoli korjattiin, toinen purettiin pois. Rakentamattomalla puolella oli halkovarasto, josta katajanokkalaiset kuka minkinlaisella kärryllä ja lastenvaunulla kävivät hakemassa halkoja lämmitystä varten. Vakinaiset asukkaat kyllä tilasivat polttopuunsa kuorma-autolla suoraan talon eteen jalkakäytävälle, mistä ne sitten heitettiin seinässä olevista luukuista halkokellareihin.
Kelkalla alas Vyökadun mäkeä ja hiihtäen Korkeasaareen
Ilomme syntyivät vähästä: Seikkailimme Lutikkalinnan takana rakentamattomassa rantsussa, siellä missä nyt kohoaa uusi Katajanokka. Siihen aikaan siellä oli varastoalueita, jotka oli ympäröity puuaidoilla. Jossakin varastossa oli värillistä paperinarua. Jos aidan alitse onnistui saamaan kiinni narunpäästä, saattoi vetää itselleen metrikaupalla narua. Toisesta varastosta löytyi värillisiä lasinpalasia, joiden läpi maailma näytti kiehtovan erilaiselta. Kesken jääneiden rakennusten törröttävien betonirautojen päälle kiivettiin keinumaan, vaikka eivät ne kyllä kummemmin joustaneet. Ja kotiin tullessa oltiin likaisia, ja jos vielä oli lumen sulamisen aika, myös kengät olivat märät. Meiltä suljettuja alueita olivat vankila, satama-alue ja Valmetin laivatelakka, joka alkoi Upseerikasinon takaa.
Oli toki siistimpääkin ajanviettoa: hypättiin nuoraa: pitkää nuoraa, kahdeksikkoa ja vikkeliä; pelattiin seinäpalloa, johon kuului monimutkaisia sarjoja tietyn kaavan mukaan välillä pyörähtäen ympäri; hypättiin parpia, johon kivi saatiin – kuinkas muuten – pommitetun varaston lattiaklinkkeristä, josta kuitenkin piti ensin raapia kiinnityslaasti pois. Neljää maalia oli hyvä pelata Mastokadulla, koska siinä ei taatusti ollut läpikulkuliikennettä. Ei sen puoleen Katajanokalla muutenkaan liikkunut 1940-luvulla paljon autoja, niin että kelkalla saattoi laskea Vyökadun mäkeä aina Linnankadulle asti. Ajokatujahan ei suinkaan hiekoitettu tai raavittu paljaiksi lumesta. Jalkakäytävien lumet kyllä luotiin kulkukelpoisiksi, mutta se ei estänyt hiihtämästä kotiovelta Satamakadulle ja sieltä jäälle aina Korkeasaareen asti.
Kaupat ja palvelut Katajanokalla
Aamun ensimmäinen ääni oli kolina, joka syntyi, kun maitotonkkia nostettiin kuorma-auton lavalta vietäväksi kaupan kylmäaltaaseen. Siinä jäiden keskellä nököttivät vierekkäin maidot, kermatonkat ja valtava kuutio voita – tämä tietenkin vasta sitten, kun pula-ajan jälkeen ruokatarvikkeita rupesi taas normaalisti saamaan. Esiliinoilla ja päähuiveilla siististi vaatetetut myyjät mittasivat maitoa litranmitalla asiakkaan omaan hinkkiin ja pikkumitan kermaa toiseen. Voilasta kastettiin kylmään veteen ja sen avulla nostettiin arviolta kilon pala vaa’alla olevan voipaperin päälle – jos oli liikaa, veistettiin pois – jos liian vähän, sipaistiin lisää – ja käärittiin paketiksi.
Kun jääkaappeja ei ollut, oli pilaantuvat tavarat ostettava päivittäin, ja lasten oli saatava ennen kouluun lähtöä puuromaitonsa. Meillä oli maitokauppa ihan portinpielessä, joten isäni, joka oli varhainen nousija, saattoi käydä aamutakissa ja tohveleissa hakemassa päivän annokset.
Emännillä ja mahdollisilla kotiapulaisilla oli juoksemista, kun yhdestä kaupasta sai vain yhden lajin tavaraa. Maitokaupasta sai sentään setsuurit, polakat, ranskanleivät, lohkoleivät ja erilaiset vehnäset. Oli lihakauppa, josta sai paistia ja potkaa, sydäntä ja maksaa. Jauheliha jauhettiin ja makkarat viipaloitiin siinä asiakkaan silmien edessä. Vielä oli käytävä torilla hakemassa perunoita, juureksia ja silakoita.
Siirtomaatavarakauppa – Kolonialvaruaffär puolestaan tarjosi isoista laareista paperipusseihin punnittavat jauhot ja sokerit sekä kahvin, joka oli kyllä valmiiksi pusseissa, mutta vain ruskeina papuina. Kauppias käynnisti koneensa, kaatoi pavut suppilomaiseen säiliöön, josta ne jauhettaessa valuivat takaisin alle pantuun pussiin. Vielä kopautus, että viimeisetkin murut putoaisivat ostajan osalle. Koko kaupan täytti ihana vasta jauhetun kahvin tuoksu, joka oli erilainen kuin se paahdetun kahvin tuoksu, joka tuli sillalla vastaan, kun oli tulossa kaupungilta kotiin.
Pikkutyttöjen taivaita olivat kolme paperikauppaa, joissa saattoi käydä katsomassa kiiltokuva- tai paperinukkearkkeja tai ostamassa nukenpään särkyneen tilalle. Luotsikadun Hansaan vietiin vähän isompina jätepaperit, joista saatiin vastineeksi pennien lisäksi kuponkeja, jotka oikeuttivat ostamaan hopealusikoita ym. ruokailuvälineitä.
Viitosen ratikalla ulkomaailmaan
Katajanokka oli täynnä pieniä kivijalkakauppoja, yhdessä korttelissa useampikin elintarvikekauppa. Monet kuuluivat ketjuihin: Helsingin Meijeri, Maanviljelijäin maitokeskus, Varoboden, Elanto tai HOK, mutta oli yksityisiäkin. Oli rohdoskauppoja, lyhyttavarakauppoja, joista sai napit ja neulat ja kangastakin, oli suutareita ja partureita, oli apteekki, posti ja pankkeja. Valtaosan ostoksista saattoi hoitaa lähikaupoista. Jos jotakin hankalampaa halusi, oli ajettava viitosen raitiovaunulla Elannon tavarataloon Aleksille tai vähän edemmäksi, suorastaan Stockmannille.
Mutta jos halusi saada oppia, oli lähdettävä Katajanokan sillan yli ulkomaailmaan. Ritarikadun ja Kirkkokadun kulmassa oli pieni yksityinen valmistava koulu, jossa kolmessa vuodessa opittiin se tieto, joka tarvittiin oppikouluun pyrkimiseen, kun kansakoulussa se vei neljä vuotta. Useimmat Katajanokan lapset menivät kauemmas, Kaisaniemen kansakouluun. Katajanokka sai oman kansakoulun vasta sinä vuonna, jona nuorin veljeni aloitti koulun. Se toimi aluksi Alangon talossa olleen verhoilija-ammattikoulun tiloissa.
Oppikouluun meno sitten laajensi minun rajatun kaupunkini kerralla Töölöön asti.
Katajanokalla kasvanut runoilija Matti Paavilainen on kiteyttänyt nuoruuttaan runoksi:
Oli hyvä syntyä Katajanokalle ja opetella elämään
niin kuin vain kaupunki voi sen opettaa: että samalla alueella voi olla
kaikkea teollisuudesta yksityiseen yritteliäisyyteen, satamasta varuskuntaan,
telakasta vankilaan, puistosta kirkkoon, virastoista hyviin ja kauniisiin
vanhoihin asumuksiin, kaikki tämä rauhanomaisessa rinnakkaiselossa.toisiaan häiritsemättä.
Teksti: Hellevi Arjava
Kirjoitus on julkaistu Katajanokan Kaiussa 2012
*****
Katajanokanranta – kotikatu ja valtaväylä
Katajanokanranta on Katajanokan pisin katu. Se alkaa Katajanokan satamaterminaalin kohdalta ja kiertää Katajanokan kärjen päättyen ulkoasiainministeriölle tultaessa ennen jäänsärkijälaituria. Katajanokalla menneisyys, lähimenneisyys, nykyisyys ja näkymä tulevasta kohtaavat. Kuinka moni täällä tänään asuva tietää, että Katajanokanrannan päätepisteessä oli vielä kolmekymmentäviisi vuotta sitten Valmetin korjaustelakka. Telakka siirrettiin Vuosaareen.
Mennyt on läsnä
Maamerkkejä menneestä ovat muun muassa satamarakennukset ja siellä täällä vielä näkyvät merkit rautatiekiskotuksesta. Rautatiekuljetukset olivat satama- ja tullilaitoksen ydintoimintaa, joiden jäljiltä rakennukset on onneksi säilytetty ja muunnettu hotelli-, näyttely- ja konferenssikäyttöön.
Laukkasuonkatu oli aikanaan rautatieväylä satama- ja varastorakennuksiin. Hietalahdesta Helsingin Kaivopuistoa kiertäneen radan ratakuilujen kallioleikkauksia on edelleen nähtävissä. Ne kertovat lähimenneisyydestä ja Helsingin kehityksestä.
Rautatie kulki Katajanokalle Kauppatorin kautta, josta se ohjattiin satama-altaan yli kääntösillan avulla Katajanokalle. Tältä höyryvetureiden kaudelta Katajanokalla on vielä jäljellä höyryvetureiden vedenottopisteitä. Telakasta on merkkinä kaunis graniittimuuri Katajanokanrannan loppupäässä.
Autoparkit ovat vallanneet rantoja suhteettoman laajalti
Katajanokanrannan ensimmäinen uusi asuintalo, Katajanokanranta 1, oli se missä Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto asui ennen presidentiksi tuloaan. Katajanokan niin sanotulla vanhalla puolella on kauan asunut paljon taiteilijoita. Heitä muutti myös uudelle puolelle, viimeisimpänä kirjailija Jari Tervo.
Näkymä on monella muuttunut huonompaan suuntaan siitä mitä se oli heidän muuttaessaan Katajanokalle. Katajanokanrannan kaakkoispuolen rantaviiva on täyttynyt laivamatkustajien autoista. Satamalaitos on järjestelmällisesti vallannut yhä enemmän parkkitilaa henkilöautoille, joiden omistajat käyvät risteilymatkoilla. Tämä on tapahtunut helsinkiläisille ja turisteille tarkoitettujen puistojen kustannuksella.
Kun katsoo tätä satojen autojen peltoa, ymmärtää, että yhä useampi katajanokkalainen toivoo, että matkustajalaivaliikenne ja siihen liittyvä henkilöauto- ja rekkaliikenne siirrettäisiin Vuosaareen tai muualle. On myös todennäköistä, että lauttojen koot vielä jonkin verran suurenevat nykyisistä. Tällöin kaksi Katajanokan mantereeseen yhdistävää kapeaa siltaa olisivat kapasiteetiltaan pitkän aikaa riittäviä.
Sen sijaan kesäkauden risteilyalukset sopivat tänne, koska niiden matkustajat eivät tule tänne merten takaa autoineen.
Satamaliikenteen keventämistä puoltaisi myös se, että lauttojen saavuttua Katajanokalle, täällä asuvien täytyy yleensä odottaa pari tuntia voidakseen päästä autollaan saarelta kohtuuajassa asioimaan. Pääsy saarelta esimerkiksi Pohjoisrannan kautta ulos kaupungista vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Tämä taas on johtanut siihen, että ensin taksit ja sitten niiden esimerkin innoittamana yhä useammat autot ajavat satamasta Katajanokan keskiosien läpi kiertäen varsinaiset ulosmenotiet.
Onneksemme puistotilaa on vielä katajanokkalaisten ja muiden helsinkiläisten sekä turistien käytettävissä. Se on kuitenkin kutistunut siinä määrin, että yhtään neliömetriä ei saa enää antaa tästä yhteisestä omaisuudestamme pois. Katajanokkaseura on reagoinut tähän uhkaan useaan eri kertaan.
Vanha on ajatonta
Katajanokanrannan ja Merikasarminkadun poikkikadut yhdistävät kauniisti kokonaisuutta, johon myös Engelin piirtämä Merikasarmi eli ulkoasiainministeriö naapurina liittyy.
Presidentti Martti Ahtisaari toimi ulkoasiainministeriön valtiosihteerinä siinä vaiheessa kun Merikasarmi otettiin ministeriön käyttöön. Merikasarmin upeiden rakennusten keskelle jäävä suuri aukio on nimeltään Martti Ahtisaaren aukio.
Katajanokan entinen vankila on nyt siviilikäytössä täydentäen ja lisäten Katajanokan monimuotoisuutta. Päättäjiämme ja erityisesti arkkitehtejamme on mitä ilmeisimmin inspiroinut Tukholmassa Långholmenin kauniilla paikalla sijainnut vankila, joka muutettiin 1960-luvulla konferenssihotelliksi. Ruotsalaisia oli puolestaan inspiroinut aikaisemmin Kööpenhaminassa toteutetut projektit historiallisten Itä-Aasian kauppakomppanian satama- ja muiden rakennusten rauhoittaminen ja muuntaminen ministeriöiden ja kulttuuri-instituuttien tiloiksi.
Kiitoksia ja kriittisiä kommentteja
Onneksi jäänsärkijät saivat jäädä Katajanokalle. Minun ja monen muun mielestä ne kuuluvat tänne! Ne ilmentävät voimaa, jolla merenkulkijat voittavat talven ankarat olosuhteet. Jäänsärkijälaiturin tuntumaan Katajanokanranta päättyykin jatkuen Laivastopuiston kautta upeaan Kanavarantaan.
Katajanokanrannan asukkaat edustavat monimuotoisuutta. Täällä asuu ja elää maahanmuuttajia, liikuntarajoitteisia, vammaisia, varakkaita, keskituloisia ja yhteiskunnan tukea tarvitsevia, niin perheitä kuin yksinäisiä.
Kaikkein kielteisimpänä näkymänä ja ilmiönä on pidettävä sitä, että jo nyt osa kolme vuosikymmentä sitten rakennetuista taloista joudutaan korjaamaan ja maksattamaan kodin täältä aikanaan ostaneilla. Nyt näitä rakennusyhtiöitä ei ole enää olemassa. Tämä on esimerkki huonosta osaamisesta ja laiminlyönneistä.
Tulee kiittää niitä päättäjiä ja tahoja, joiden kaukonäköisyys ja kauneudentaju mahdollistivat sen, että pääosa arvokkaista ja vanhoista rakennuksista on edelleen osa Katajanokkaa ja Suomea. On todennäköistä, että oli olemassa myös vastavoimia, jotka olisivat tahtoneet yöaikaan salaa räjäyttää nämä rakennukset uuden tieltä, kuten esimerkiksi Tampereella saatettiin vielä muutama vuosikymmen sitten tehdä.
Teksti: Risto Laakkonen, kanslianeuvos
Kirjoitus on julkaistu Katajanokan Kaiussa 2011
*****
Kahvin tuoksu Katajanokalla
Kahvi oli Katajanokan ominaistuoksu vuosikymmenten ajan. Satamakadun tienoilla oli parhaina aikoina kolme kahvinpaahtimoa: Pauligin, Keskon ja Oka-kahvi Oy:n. Pauligin paahtimo siirtyi Vuosaareen 1967.
Pauligin toimitalo rakennettiin Satamakadun ja Laivastokadun kulmaan vuonna 1911. Tästä seitsemänkerroksisesta rakennuksesta tuli Pauligin ”päämaja” Satamakatu 11:ssä aina vuoteen 1980. Paahtimo oli aikoinaan rakennuksen ylimmässä kerroksessa.
Kahvipavut pakattiin asiakkaille viiden, kymmenen ja kahdenkymmenen kilon voimapaperipusseihin. Kuva Katajanokalta 1920-luvulla.
Pauligin kuljetuskalustoa ajureineen Katajanokan sisäpihalla vuonna 1925. Kuvassa Lindeberg, Aaro Jalava, Vitali Simolin, Hartell, Ahlstedt, Lindroos, Ivar Krook, Jussi Forsman, Sigge Rönnberg, Hägerström, A. Blomster ja V. Ljung.
Kuvat Pauligin arkistosta.
*****
Merikadettikoulu on osa Katajanokan historiaa
Suomen itsenäistyttyä laivaston päällystön koulutus aloitettiin loppuvuodesta 1918 Katajanokan merikasarmilla. Systemaattisempi laivaston aktiiviupseereiden koulutus aloitettiin syksyllä 1920 Katajanokan merikasarmin esikuntarakennuksen toisen kerroksen tiloissa, jotka ovat nykyisin ulkoministeriön käytössä. Ensimmäisenä kesänä 1921 kaikki oppilaat palvelivat tykkivene Turunmaalla. Teoreettista opetusta merikadeteille annettiin vuoteen 1922 asti ainoastaan Katajanokalla, ja vasta joulukuussa 1922 merikadettiosasto siirrettiin Kadettikoulun yhteyteen Nervanderinkadulle.
Vuoden 1923 kevätlukukauden lopussa Kadettikoulu ja sen osana merikadettiosasto siirtyivät Munkkiniemeen. Koska liikenneyhteydet Munkkiniemestä Katajanokalla sijainneisiin erikoisluokkiin olivat huonot, siirrettiin merikadettiosasto 1926 Katajanokalle. Tällöin Kadettikoulun merikadettiosastoa varten kunnostettiin se rakennus, jonka purkuluvasta nyt on valitettu ja jota kutsutaan Merikadettikouluksi.
Merikadettien koulutus jatkui Katajanokalla vuoteen 1935 saakka, jolloin kadettiosasto siirtyi Pikku-Mustasaarelle.
Merikadettien majoitus- ja koulutustilat sijaitsivat Katajanokalla vuodesta 1918 vuoteen 1935 sillä poikkeuksella, että vuosina 1922-1926 merikadetit oli majoitettu Kadettikouluun, ja vain erikoisluokissa tapahtunut koulutus annettiin Katajanokalla. Koulutusta merikadeteille on siis annettu Katajanokalla yhtäjaksoisesti seitsemäntoista vuotta. Suojeltavaksi esitetty, merikadettien käyttöön kunnostettu rakennus ehti palvella tarkoitustaan yhdeksän vuotta.
Mikael Sundman on Pressossa (12.3.) käsitellyt kadettikoulutuksen historiaa kaupunkisuunnittelijan asiantuntemuksella ja todennut, ettei Katajanokalla ole koskaan ollut merikadettikoulua, ainoastaan ”muutaman kuukauden ajan tilapäisessä majoituksessa merikadetteja”. Tätä taustaa vasten allekirjoittaneen on helpompi ymmärtää, miksi kaupunkisuunnitteluvirasto ei ole pitänyt rakennuksen suojelua tarpeellisena. On jo lähtökohtaisesti vaikeaa suojella sellaista, mitä ei ole koskaan ollut, tai minkä olemassaoloa ei ole käsittänyt.
Tosiasiassa ennen sotia valmistuneista kuudestatoista merivoimien ja rannikkotykistön kadettikurssista neljätoista ehti saada koulutuksensa Katajanokalla; tästä ajasta kertoo Merikadettikoulun rakennus. Mielestäni Merikadettikoulu on osa merellisen Katajanokan historiaa, ja kun rakennus on täysin käyttökelpoinen ja hyödynnettävissä, pidän sen purkamista järjettömänä. Minusta on lohdullista ajatella, ettei suojeluvastainen kaupunkisuunnitteluviraston kanta perustu pahantahtoisuuteen, vaan ennemminkin tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen rakennuksen ja Katajanokan historiasta.
Sundmanin lausunto vahvistaa käsitystäni, että Katajanokan vuoden 1977 asemakaavan säilytettävät rakennukset on valittu melko suorassa suhteessa kaavaan sopivaan taiteelliseen sommitelmaan ja tehokkuuteen. Suojelun tarpeellisuutta on kyseenalaistettu sillä perusteella, että alueen rakennusten suojelutarve olisi huolellisesti punnittu jo kaavoitusvaiheessa. Näyttäisi siltä, että valinta on ollut ennemmin tunnepohjaista kuin analyyttistä; Sundmanin historiankuvauksessakin on enemmän luovia ja sepitteellisiä sävyjä kuin tosiasioiden viileää tarkastelua.
Teksti: Sampo Honkala, arkkitehti SAFA
Kirjoitus on julkaistu Presson Debatti-osastolla 2.4.2005
*****
Välähdyksiä Katajanokan historiallisista käännekohdista
Katajanokan niemi on syntynyt geologisesti hyvin pitkän ajan kuluessa viimeisen jääkauden jälkeisen maankohoamisen vaikutuksesta. Se ollut osa villiä merenrantaluontoa Vantaan joen suistossa. Kun Helsingin kaupunki siirrettiin Vantaan joen suulta avomeren tuntumaan Vironniemelle vuonna 1640 nykyiselle paikalleen, Katajanokan niemen suojaamat luontaiset satamapaikat saivat uutta merkitystä kauppa- ja sotalaivastolle.
Helsingin satamakaupungista oli kasvanut 1700-luvun aikana kokovaltakunnan itäosan (Österland) tärkein kauppakaupunki suurelta osin Viaporin merilinnoituksen rakentamisen ansiosta. Katajanokka oli muodostanut kahden sataman, Pohjoissataman ja Eteläsataman, luontevan asuinpaikanmerimiehille ja kalastajille. Myös ensimmäiset tavaramakasiinit rakennettiin niemelle ja niihin liittyi myös lastauslaitureita. Sodassa Venäjää vastaan 1808-09 Ruotsi menetti koko itäosan (Österlandin = Suomen) Venäjälle. Keisari Aleksanteri I julisti vuonna 1812 Helsingin Suomen Suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Kaupungissa alkoi ennen kokematon uudisrakentaminen. Kaupungin kaksi satamaa yhdistettiin kanavalla, joka erotti niemen keskusta-alueesta ja joka teki Katajanokasta ”saaren”. Siitä oli tullut 1830 -luvulla Helsingin 6. kaupunginosa länsiosan epäsäännöllisine asuinkortteleineen ja julkisina rakennuksineen, joita olivat lääninvankila ja meriekipaasi, Venäjän Itämeren laivaston kasarmi, nykyisin Merikasarmi.
Venäläiset ryhtyivät 1800-luvun kuluessa rakentamaan Katajanokan niemen kärkeä sotilaallisiin tarkoituksiin. Merikasarmin tuntumaan nousi erilaisia huoltorakennuksia niin, että 1900- luvun alkuun mennessä ranta-alueesta oli kehittynyt laivastotukikohta varikkoineen ja laitureineen. Kun venäläinen sotaväki Katajanokalla tarvitsi runsaasti lisää majoitustiloja, laivastoaseman kupeeseen rakennettiin lähinnä päällystöä varten kuusikerroksinen tiilitalo, myöhemmin ”Lutikkalinnaksi” kutsuttu, joka muutti dramaattisesti kaupunginosan siluettia.
Kun Katajanokan niemen itäistä osaa Vyökadusta ja Lääninvankilasta alkaen leimasi Venäjän armeijan ja laivaston läsnäolo, niin länsiosaa Eteläsatamaan asti hallitsi 1860-luvulta alkaen kaksi uutta julkista rakennusta, Uspenskin katedraali ja Suomen Pankin rahapaja. Katedraali rakennettiin niemen korkeimmalle kalliolle, josta se on hallinnut Helsingin merellistä ääriviivaa. Asiallisen vaatimattomaksi jäänyt Rahapaja –tehdas rannan tuntumassa on muuttunut ajan myötä Suomeen markan muistomerkiksi. Länsiosan ruutukaavan mukaan järjestetyt asuinkorttelit, mökit ja hökkelit, saivat väistyä 1800-luvun lopulla uuden rakentamisen tieltä. Ensimmäisen kivisen asuintalon rakennutti venäl. kauppias Nikolai Wavulin v. 1869.
Suuriruhtinaskunnassa 1870 –luvulla alkanut modernisaatio, teollistuminen ja kaupungistuminen, tuntui voimallisesti etenkin pääkaupnkiseudulla. Helsinki kasvoi pikkukaupungista vähitellen suurkaupungiksi. Kansallisen heräämisen vaikutuksesta suomenkielinen kulttuuri alkoi kukoistaa. Muuttoliike Helsinkiin toi suomenkielistä väkeä niin paljon, että 1900-luvun alussa ruotsinkieliset jäivät vähemmistöön. Modernisaation eteneminen toi kaupunkiin vesijohdot, puhelimet, rautatiet höyryvetureineen ja raitiovaunut. Katajanokalle liikennöi vaunu nro 5.
Kun Katajanokan etelärannat oli rakennettu yhtenäisin laiturilinjoin kaupan ja satamaliikenteen käyttöön, päätettiin satama-alue liittää rautatieverkostoon. Satamarata rakennettiin 1890-luvulla, ja siihen liittyen kääntösillat Kolera-altaan ja Katajanokan kanavan yli. Kaupan keskusliikkeet rakensivat radan tuntumaan joukon mahtavia varastorakennuksia, uljaimpana arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema Warranttimakasiini (v.1913). Tavaraliikenteen tullaustoimintaa varten rakennettiin uusi uljas Gustaf Nyströmin suunnittelema Tulli- ja Pakkahuone (v. 1901). Laivaliikenteen täydennykseksi Katajanokan rannasta lentoyhtiö Aero aloitti säännöllisen siviili-ilmailun v. 1924 reittilennoilla Tallinnaan. Kesäisin lentokoneissa käytettiin kellukkeita ja talvella suksia. Lentosataman käyttö päättyi vuoden 1936 lopulla, kun Malmin moderni lentoasema valmistui.
Katajanokan länsiosan vanha asuinalue, joka oli raivattu tyhjäksi 1800-luvun lopulla, tuli kiivaan rakentamisen kohteeksi 1900 –luvun alussa. Rakennuttajina toimivat Helsingin rikkaat mahtiporvarit ja yrittäjät kuten rautakauppiaat Julius Tallberg ja Herman Renlund sekä suunnittelijoina maan etevimmät arkkitehdit kuten mm. Sigurd Frosterus ja Selim Lindqvist. Muhkeat, enimmäkseen Jugend –tyyliset 5–6 -kerroksiset kivitalopalatsit edustivat valmistuessaan aikansa moderneinta talotekniikkaa ja asumisviihtyvyyttä.
Helsingissä koettiin 1960- luvulla dramaattinen kaupunkirakenteen muutos. Esikaupunkialueille syntyi elementtirakennuksista uusia asumislähiöitä, ja kantakaupungin vanhan asutuksen lomaan raivattiin vimmatulla purkamisella tilaa uusille elementtitaloille. Katajanokalla vältyttiin tältä vanhan rakennuskannan purkamiselta. Sen sijaan niemen itäkärjestä vapautui tilaa uudelle asuntoalueelle, jonne sijoitettiin ruutukaavaa noudattelevat asuinkorttelit. Talojen punatiiliset julkisivut yhdistyivät luontevasti alueen makasiinien, sotasataman ja vankilan vanhoihin rakennuksiin. Uusi asuntoalue rakennettiin vuosina 1977 – 1986, ja siitä tuli heti yksi arvostetuista uusista asuinalueista. Vanha raitiovaunuyhteys vei keskustasta alueen keskustaan, kansalaistorille.
Erkki Leimu (Lähde: Katajanokka – Skatudden, Lauri Putkonen, 2010)
